Pohdintaa.

Oltiin tuos juuri mätsäreis, ja mukana oli yks kaveri joka harvemmin käy koiransa kanssa missään. Siinä tyyppi sitten valitteli, kuinka on kylmä ja vettä sataa...

Mistä päästäänkin aiheeseen. Välillä sitä miettii, että mitä helvettiä meijän koiraihmisten päässä pyörii? Sä hommaat palveluskoiran. Sä vietät kaiken vapaa-aikas koiras kans keskellä mettää hirveässä vesisateessa ja koira kiskoo sua remmissä jälkeä myöten. Tai talvella on pakko päästä johonkin mätsäreihin ja siellä sitten palellaan parinkymmenen asteen pakkasessa muutama tunti. Tottista vedetää vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu, säässä kuin säässä. Vasta siinä vaiheessa lopetetaan ulkona treenaaminen, kun kaupunki tulvii, mettään uppoaa, talvella on niin paljon pakkasta ettei koira suostu pistämään nenäänsäkkään ulos tai kesällä kun on niin kuuma ettei varjoskaan pysty oleen.

Helpompaahan olisi omistaa jokin seurakoira, jolle luultavasti riittää normaalit lenkit ja koirapuistoissa käynnit. Mutta ei, sitä oikeen täytyy kerjätä verta nenästään ja hommata hyperaktiivinen palveluskoira, ja yleensä vielä monin kappalein. No can do, iteppähän ongelmas hommasit, ja ei muutakuin koiran kanssa mettään.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Sit sitä koiraa kuskataan ympäri Suomea erilaisten kokeiden ja näyttelyiden perässä, parhaimmillaan ympäri maailman. Kilometrejä kertyy, ja mitä itelles jää käteen? Ei ainakaan rahaa.. Kun on pakko päästä kokeilemaan paimennusta, on mentävä luonnetestiin ja ryhmäsilmäpeilauksiin.

Loppujen lopuksi koko perheen elämä rytmitetään sen mukaan, miten koirien kans mennään. Mies raahataan aina mukana, onhan se koulutettu erinomaiseksi kepoksi.

Mutta ehkä koiraharrastuksista on hyötyäkin. Vaikka menee rahaa, aikaa, terveys ja hermot, niin harrastuksen myötä saadut uudet ystävät ja tutut korvaa kyllä muut menetykset. Mutta toisaalta se määrä mitä saat koiraystäviä, kerrotaan kahdella kun puhutaan uusista vihamiehistä.